Hyvä Suomi!

No, näinhän siinä taas kävi!
Menin siis seikkaillen rautatieasemalle linja-autolla. Oikeastaan ainoa hankala vaihe oli se, kun satoi, enkä enää muistanut, että pikkuruiseen käsilaukkuuni olin hotellilla laittanut sateenvarjon. Sieltä minut haki Barbara Sigurdin kanssa, ja ajoimme Mainziin, joka oli autolla yllättävän lähellä. Siellä olimme ennen klo 17. Klo 17 menin tuomiokirkkoon sisään odottelemaan konsertin alkua klo 18. Vielä tuossa vaiheessa kirkossa ei tuntunut viileältä. Ihmisiä alkoi pikkuhiljaa valua muitakin sinne kirkkoon, ja tupa oli klo 18 täynnä. Kyseessä oli kardinaalin 75-vuotispäivä, jota konsertilla juhlistettiin. Ohjelmassa oli Bachia ja Mozartia, solisteja, urkuesitys, poikakuoro ja Mainzin tuomiokirkon kuoro, jossa Barbara ja Sigurdkin lauloivat. Minä istuin penkissä yksin, muiden saksalaisten kanssa. Musiikki oli hienoa, ja kirkossa kuultuna se oli kyllä hienoa. Minulla sanottiin kyllä, että juuri minun rivilleni musiikki hieman puuroutuu kirkon holvien takia, mitä en huomannut. Puolentoista tunnin jälkeen alkoi istuminen kirkonpenkissä, vaikka pehmustetut olivatkin, ottaa selkään ja kylmä alkoi kapajaa kauttaaltaan. Kiittelin, että olin fiksuna tyttönä laittanut mekon alle aina tyylikkäät kapeat farkut, muuten olisin kyllä kalikkana ollut. Konsertin jälkeen menin erään ravintolan eteen odottelemaan Barbaraa ja Sigurdia, ja siihen tuli sellainen täti, jonka tunnistin heti vieressä kirkossa istuneeksi naiseksi. Hän kysyi, olenko minä se suomalainen. Nainen oli Barbaran serkku. Mie näytän varmaan niin suomalaiselta. Barbara oli kertonut serkulleen, että minulla on punainen tukka, ja se näyttää näissä piireissä, joissa mie liikun, olevan aika marginaalitukanväri. No, kirkkoporukassa ainakin.

Ravintola oli Mainzin DHW, jossa Barbara, Sigurd ja serkku ottivat aluksi kuumaa juomaa ja minä, koska en koko päivänä ollut syönyt kunnon ruokaa, tilasin itselleni ruokaa. Naiset pöydässä miettivät ruokalistalta, mikä olisi tyypillistä sen seudun ruokaa, ja päätyivät ”Pfälzer Saumagen” -nimiseen annokseen, jota mie saksan kieltä jotenkin osaavana, heille hieman protestoin, että voiko se olla hyvää, kun ruuan nimenä on ”Pfalzin emakon maha”, mutta naiset vakuuttivat sen olevan herkullista ja mie ajattelin, että mie oon nyt siinä Madventures-ohjelmassa ja niin nälkäinen, että syön (melkein) mitä vaan. Mutta annos yllätti positiivisesti: keitettyjä ja vielä pannulla käytettyjä perunoita, Weinkrautia eli hapankaalia, joka oli pannulla käydessään saanut lisukkeeksi valkoviiniä, ja siihen sitten se emakonmaha, joka näytti siltä, kuin Gotler-makkarasta olisi leikattu kaksi paksua siivua ja ne olisi paistettu pannulla. Maistuivat ihan Bratwurst-makkaralta eli sisälsivät kunnon lihaa ja jotain muutakin (yrttejä, vihannesta?), mutta älkää nyt menkö googlettamaan Saumagenia ja kertoko, mitä eilen söin. Hyvää se oli, niin hyvää, että sitä voisi syödä toistekin. On kuulema Helmut Kohlin eli entisen liittokanslerin lempiruokaa, ja Helmuthan on suuri kulinaristi.

Ja niinhän siinä kävi, että Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden! Mie olin juonessa mukana sen verran, että Panulle laitoin ”mikä tilanne?” -viestiä jo ravintolasta. Siinä vaiheessa peli oli vielä 0-0. Hetken päästä tuli viesti, että svedut teki just maalin, ja mie ajattelin, että se olikin sitten kylmää kyytiä Suomi-pojalle. Mutta automatkalta kotiin Wiesbadeniin, klo 22, laittelin vielä viestiä, ja muistin kertoa kanssamatkustajille, että nyt on historialliset hetket käsillä, tilanne oli 3-1! Ei ne oikein tainneet ymmärtää, musiikki-ihmisiä kun ovat. Hotellille saapuessani laitoin vielä yhden viestin, jolloin tilanne oli 5-1. Ja huoneessa ei toiminut netti, kuten ei toimi nyt maanantaiaamunakaan, joten hehkutus pitää etsiä tänään iltapäivällä tuolla hotellin ala-aulassa netistä!   Lopputuloksen näin saksalaiselta teksti-tv:ltä, ”die Suomis” eli suomalaiset (joka oikeasti on saksaksi die Finnen) oli voittanut 6-1, kuulema historian suurinumeroisin finaalivoitto! Eipähän jäänyt svedupelleille mitään sanansijaa, vai jäikö? Tv-lähetyksen loppua ehdin sen verran katsomaan, kun Suomen lippu näkyi tulostaululla, ja ehkä soi Maamme-laulu. Selostaja toivotteli hyviä juhlia suomalaisille. Ja siellä Suomessa on tietysti juhlittu koko yö, ja kävellään rinta rottingilla, ja me olemme täällä Saksassa, jossa kukaan ei ymmärrä jääkiekosta ja sen hehkutuksesta mitään! No, ehkä sitten ensi kerralla, 16 vuoden kuluttua! Sitten mie olen jo.....????.....????? vuotta!